In The Mood Of The Swing

LBB Sisters Elina Pakkanen, Laura Peltoniemi ja Kati Solehmainen.

Lahti Big Band alkuperäisen swingin syvintä olemusta etsimässä

Tässä käsitellään swingin tekemisen riemua ja hämminkiä 1990-luvun Suomessa. Eli mitä kaikkea voi joutua kokemaan ja mihin hankaluuksiin saattaa joutua, kun yrittää päästä kokemaan musiikinteon kolmekymmenluvun vaikeuksia mahdollisimman autenttisesti Päijät-Hämeessä.

Heti aluksi lienee paikallaan selvittää muutamia termejä: Swing-kaudella tai swingin kulta-ajalla tarkoitetaan noin vuosia 1936-1942. Alkuperäisorkestereilla tai esikuvilla taas tosi suppeasti muutamia suuria valkoihoisia tanssiorkestereita, kuten Glenn Miller, Artie Shaw, Benny Goodman ja Tommy Dorsey. Näillä legendaarisilla orkesterin johtajilla oli ajan myötä useita orkestereita. Millerin orkesterilla tässä yhteydessä tarkoitetaan läpimurto-orkesteria, joka toimi alkukeväästä 1938 syyskuuhun 1942. Niinikään Shawn orkesterilla tämän toukokuusta 1937 marraskuuhun 1939 toiminutta läpimurtokokoonpanoa.

"What is this thing called swing?" eli hieman tylsää taustaa

Pörssi romahti Wall Streetillä kaksikymmenluvun lopulla ja tuli lama. Kuitenkin lamaa aina seuraa nousukausi ja näinhän kävi tuolloinkin. Kansalaisten varallisuus parani ja kaikenlainen hurvitteluelämä alkoi taas pikkuhiljaa kukoistaa. Kuinka ollakaan, kieltolakikin kumoutui ja tanssilavoja oli pakko laajentaa, jotta saatiin väki sisään. Kun tanssipaikka suureni piti saada soittoonkin lisää voimaa. Äänentoiston ollessa vielä heiveröistä tai suorastaan olematonta oli näppärä tapa isomman metelin aikaansaamiseksi panna lisää torvensoittajia riviin. Orkesterit alkoivat kasvaa.

Kuten miltei kaikki asiat jazzin historiassa, olivat myös ensinmmäiset isommat orkesterit mustien muusikkojen kokoamia. Uranuurtajana pidetään Fletcher Hendersonia, mutta myös King Oliverilla, Clarence Williamsilla oli näppinsä pelissä. Unohtamatta tietenkään Duke Ellingtonin Cotton Club sessioita tai Cab Callowayn velmuiluja.

Kaikissa näissä orkestereissa oli kolmiääniset sektiot; saksofoniryhmässä kaksi alttoa ja tenori (kaikkien soittaessa tietysti myös klarinetteja), vaskisektiossa kaksi trumpettia ja pasuuna. Komppipuolella peruspoljentoa piti yllä useimmiten tuuba & banjo yhdistelmä. Jos lauluryhmää käytettiin, oli sekin kolmiääninen.

Kolmekymmenluvulle tultaessa alkoi vaskibasson valtakausi hiipua ja kontrabasso yleistyä. Tuuballa (jonka soittajan oli joskus hengitettäväkin) oli mukava soitella pari iskua per tahti. Kontrabasisteilla ei liennyt hengitysvaikeuksia, mutta suolikielten sointi oli lyhyehkö. Tämä loi paineita soittaa vähän tiheämpää pulssia, esimerkiksi neljä iskua tahtiin. Hyvänen aika, siinähän olikin jo swingin syvin olemus!

Nyt kun orkestereissa oli useampia saman soitinryhmän pelimanneja, piti kakofonian ja kaaoksen välttämiseksi sopia soitettavista asiosta etukäteen. Tarvittiin sovituksia. Sovittajien uusi tärkeä ammattikunta alkoi nostaa päätään ja nuotinlukutaidottomille kaksikymmenluvun kollektiivi-imprvisoijille alkoi tie olla pystyssä. Toisaalta tämä nuoteista soitto taitaakin selittää sen, miksi koko jazzin historian kirjossa ison orkesterin swingillä on vähiten tekemistä itse jazzin kanssa. Suuret orkesterin johtaja Glenn Miller sekä Artie Shaw sanoivat - ilmeisesti toisistaan tietämättä - muinion tiedotusvälineille, että minun orkesterini ei soita jazzia, soitamme swingiä. Joka tapauksessa swing on olennainen osa jazzin historiaa.

Improvisaation lisäksi myös fraseerauksen eli soittotyylin täytyi olla kurinalaisempaa yhteisen edun nimissä. Kaksikymmenluvun äärimmäisistä pisteellisyyksistä tasaisiin kahdeksasosiin vaihtelevat punkteeraukset pyöristyivät pääpiirteissään nykyisenkaltaiseen triolikäytäntöön. Orkesterit kasvoivat edelleenkin ja isommat sektiot olivat jo neliäänisiä. Amerikkalaisten olohuoneisiin tuli uusi swingiä kotitalouksiin välittävä huonekalu: radio.

30-luvun puolivälissä swingiä soitettiin jo sujuvasti. Count Basiella oli tunnustetuin rytmiryhmä ja Jimmie Luncefordilla arvostetuimmat saksofonit. Benny Goodman räjäytti potin ja teki läpimurtonsa Los Angelesissa 20. elokuuta 1936 ja muut tulivat perässä: Tommy Dorsey and his orchestra, Artie Shaw and his orchestra, Glenn Miller and his orchestra... Mutta mainittiinko yhdenkään big bandien kulta-ajaksi nimitetyn ajanjakson orkesterin nimessä maagista sanaparia big band?

Mikä on big band?

Nykyään tiedetään, että kaksi alttoa + kaksi tenoria + baritoni + neljä trumpettia + neljä pasuunaa + piano + kitara + basso + rummut = big band (= suuryhtye). Aina asia ei kuitenkaan ole ollut näin selkeä.

Mitään standardikokoonpanoa ei ollut swing-kaudella olemassa. Rytmiryhmien koostumus pysyi melko vakiona: kitara, basso, rummut ja piano. Pianon kuuluminen rytmiryhmään lienee muinaisjäänne ajalta jolloin pianistit soittivat vanhalla stride-tyylillä, jossa ragtimemäisesti vasen käsi hoiti koko säestyksen toimien kuin tuuba ja banjo yhteensä. Vaan näinhän ei pianistit enää yleensä soita. Täräyttelevät sointuja sinne tänne ja soittelevat melodian pätkiä sekä lirpsuttelevat köykäsiä fillejä. Hyvä niin, koska rytmiryhmässä onkin jo kitara ja basso hoitamassa rytmistä komppia.

Pianisti Count Basie, joka vanhoilla päivillään tuntui harkitsevan joka nuottinsa hyvinkin tarkasti, esitellessään rytmiryhmänsä kokoonpanoa "unohti" siitä itsensä. Loogista, sillä käytännössähän piano on polyfoninen sektio siinä missä puhaltimetkin, ilman rytmistä komppifunktiota. Mutta hyväksytään piano nyt kuitenkin perinteisesti komppisektioon kuuluvaksi. Rytmiryhmien ulkopuolella kokoonpanoissa olikin hajontaa.

Goodmanilla ja Dorseylla oli saksofoneissa kaksi alttoa ja kaksi tenoria, Niin oli myös Shawlla, jolla kakkosaltisti saattoi myös soittaa baritonia. Millerillä saksofoneja oli peräti viisi, periaatteessa kolme alttoa ja kaksi tenoria, kolmosaltistin (Ernie Caceres) soittaessa myös baritonia ja parhaat ad. lib. klarinettisoolot. Muutenkin kaksikymmenluvun tapaan kaikki saksofonistit soittiva myös klarinetteja.

Niinikään vaskisektioissa oli hajontaa. Goodmanilla oli kolme trumpettia ja kaksi pasuunaa, niin myös Dorseylla, joka soitteli itse kolmatta moista, Shawlla trumpetisteja ja pasunisteja oli molempia kolme. Suurin sektio oli nytkin Millerillä; neljä trumpettia ja kolme pasuunaa, Glenn itse oli pasuunaryhmän neljäs jäsen. Eli Miller oli ainoa, jonka sektiot ylsivät nykystandardin tasolle kapellimestarin itsensä ollessa soittajana mukana.

Woody Hermanilla oli nelikymmenluvun lopulla maineikkaassa "Four Brothers"- orkesterissaan saksofonisektiona kolme tenoria ja baritoni, Woodyn itse soitellessa toisinaan alttoa tai klarinettia. Basie taas porskutteli pitkään kolmella pasuunalla. Machiton Salsa Big Bandissä ei ollut pasuunoita lainkaan. Löydä tästä sitten logiikka!? Ilmeisesti band on big, jos siinä on monta soittajaa ja soittelee edes jotenkin jazziin päin vivahtavaa musiikkia.

Nykyään big band painoarrien mukana tulee helposti pari stemmaa käyrätorville ja yksi tuuballe. Kaksikymmenluvusta poiketen tuo tuuba ei olekaan enää orkesterin basso, vaan vaskisektion alapää, siinä bassopasuunan tukena tai alapuolella. Swing-kauden perspektiivistä katsoen: rytmiryhmän yksinoikeus mataliin ääniin on pahasti uhattuna.

Sana big band lienee kotoisin viisikymmenluvulta. Toisaalta jenkit mielellään sanovat edelleenkin swingiä soittavaa big bandiä swing bandiksi. Tämä lämmittää vanhan konduktöörin mieltä. (Konduktöörihän on elokuvien vakiokäännös englannin kielen kapellimestaria tarkoittavasta sanasta conductor. Vertailun vuoksi: työllistääkö VR paljon kapellimetareita? Tai sanooko Esa-Pekka Salonen konsertin aluksi:"Kaikkien matkaliput, olkaa hyvä!" )

Lahti Big Band harrastamassa soitannollista arkeologiaa ja restaurointia

Puolessavälissä yhdeksänkymmenlukua alkoi Lahti Big Bandin punaiseen mappiin tulla swingiä. Muutenkin alkoi tuolloin tuntua, että oikein soitettuna swing olisi hyvää ja kuulijaystävällistä musiikia. Edellytyksiäkin oli; kapellimestari sattui jo omistamaan klarinetin ja orkesterille oli teetetty hienot viininpunaiset frakit. Malli ko. kolttuihin oli kopioitu B. Goodmanin orkesterin 1935 valokuvasta. Tuntui hienolta.

Sitten tuli realiteettejä eteen. LBB oli soittanut kymmenisen vuotta viisikymmenluvun Basie-meiningillä perinteistä ohjelmistoa ja nyt huomattiin, että kivaa swingiä ei soitetakaan niin. Kirottua! Joku oli mennyt muuntelemaan fraseerausta kolmekymmenluvun jälkeen ja meidän soittotyylimme tuntui kauhean modernilta. Koska kyseessä on harrastajaorkesteri (toisaalta onneksi, sillä ammattilaiset eivät koskaan voi paneutua vain yhteen tyyliin), tuntui kahden erilaisen fraseerauskäytännön harjoittelu ja hallitseminen jotenkin hankalalta ajatukselta. Porukalla pohdittiin mitä tehdä. Sitten vertailtiin faktoja ja huomattiin maassamme olevan paljon perinteisen tyylin big bandejä, toisaalta kivaa swingiä ei kukaan soittanut vakavalla otteella Suomessa eikä juuri muuallakaan. Meillä alkoi jo olla harvinaislaatuista nuotistoa tästä vanhasta amerikkalaisesta tanssimusiikista ja hienot vaatteet. Edellytyksiäkin siis oli ja markkinarako ammollaan. Teimme rohkean päätöksen: soittakaamme swingiä (ainakin toistaiseksi)!

Alkuräjähdyksen jälkeisiä ongelmia

Kun orkesteri rahoittaa toimintaansa soittamalla, pitää sillä olla ohjelmistoa. Mielellään enemmän kuin kuusi kappaletta, joilla soittaa komeasti jo 20 minutin keikan. Oli kohdattava totuus No. 1: lisää ohjelmistoa! Vanhassa Basie-tyylin sinisessä mapissa oli muutamia Art Dedrickin tai muiden vastaavien sovittajien versioita aikakauden iskelmistä, jotka hengeltään sopivat "uuteen" tyyliimme. Muuten tilanne oli tyly. Lisää nuotistoa piti saada. Sitä alkuperäistä nuotistoa. Ei uskaltanut haaveillakaan mitään top ten-listaa mappiin haluttavista kappaleista. Kun nyt vaan saisi edes jotakin.

Esikuvamme olivat siis tanssiorkestereita, joilla oli omat sovittajat. Kaikki ajan iskelmät kirjoitettiin täten jokaiselle kokoonpanolle erikseen. Käsin. Niitä ei painettu. Eikä myyty. Tieto tästä ei paljon rohkaissut etsimään niitä musiikkikaupan hyllyltä. Edes Lontoosta. Silti niin piti tehdä ihan varmuuden vuoksi tehdä. Arvatuin tuloksin. Sama juttu New Yorkissa. No success.

Myös kokoonpanon kanssa on eettinen ongelma. Kuten aiemmin tuli mainittua, swingkaudella ei ollut mitään standardikokoonpanoa. Sitten kun aloimme soitella eri orkestereiden ohjelmistoja, oli orkesterimme koko yleensä erilainen kuin alkuperäisen. LBB on nykyisen kokoinen big band, eli riittävän suuri toteuttamaan Glenn Miller-ohjelmistoa laajimmillaan. Kun vielä vahvuuteen lasketaan klarinettia ruikuttava kapellimestari (jota tarvitaan Goodman- ja Shaw-ohjelmistoissa) on orkesterimme liian suuri ihan mihinkä tahansa esikuvaamme verraten. Tiedostamme ja tunnustamme tilanteen, mutta emme ole ottaneet siitä suurta painetta.

Autenttisuuden nimissä olisi orkesterin nimikin pitänyt vaihtaa tyylinmukaisemmaksi. Joskin olimme nimellämme operoineet jo kymmenisen vuotta, eikä kokoonpanossamme ollut tapahtunut mainittavia muutoksia. Lisäksi olimme rekisteröityneet yhdistykseksi jne. Laiskoina emme ryhtyneet kamalaan nimenvaihtoruljanssiin ja jatkoimme vanhalla nimellämme.

Melkein valmiita sovituksia

Suurista swingkauden hiteistä on tietysti myynissä sovituksia. Kustantajat ovat ymmärtäneet, että näitä hittinuotteja myymällä tehdään rahaa. Usein kuitenkin nämä sovitukset, tai pitäisikö sanoa sovellukset, ovat vähän alkuperäistä matalammassa sävellajissa, "hankalia" paikkoja on oiottu, rytmejä muuteltu ja mahdolliset kapellimestarin soolot ovat survotut luonnollisesti jonkun sektiolaisen tulkittavaksi.

Näitähän oli meillä muutamia jo valmiiksi ja monilta muilta kotimaan big bandeiltä saimme tukea painoarrien ja sympatian muodoissa. Tästä vielä suuret kiitokset heille!

Vaihe kaksi oli näiden sovellusten peruskorjaaminen. Palauttaa levyjä kuunnellen sävellajit ja rytmit kohdilleen, inhottavat paikat takaisin nuottikuvaan ja soolot suunnilleen niille, joilla ne olivat alunperinkin olleet. Tämä oli sellaista leikkaa-liimaa-askartele näpertämistä, jossa tussia, nuottipaperin pätkiä, sinitarraa ja korjauslakkaa kului roimasti kopiokoneen huutaessa. Sittemmin astui palvelukseen pelastava enkeli tietokoneen hahmossa. Mutta ohjelmistoa piti edelleenkin saada lisää...

Läpi harmaan kiven

Eihän siinä auttanut muu kuin, laittaa levy grammofoniin ja alkaa kopioida hyviä kappaleita. Jotenkin korvaa miellytti Artie Shawn orkesterin ytimekäs iskelmien käsittelytapa vuosilta 1937-39. Sittemmin selvisi, että kyseessä oli Shawn orkestereista juuri se, jolla tämä teki läpimurron -38 hittinään Begin The Beguine. Tämä ralli oli Jerry Grayn sovitus ja näin jälkeenpäin täytyy todeta Graystä tulleen LBB:n hovisovittaja. Mapissamme on nykyisin (tammikuu 1998) nelisenkymmentä Jerryn sovitusta vuosilta 1937-42.

Toisaalta kun ryhtyy kopioimaan ohjelmistoa levyiltä, pääseekin tilanteeseen missä voi tehdä sen top twenty-listan ilman mitään rajoituksia. Hip hei! Sikäli kun kopiohommiin joutumisessa on mitään iloa.

Siitä kopionnista

Kopionti ei ole hätäsen henkilön hommaa. Lähtökohtana on ollut löytää kopioitavasta sovituksesta useita eri versioita: normaalisti yksi studiossa äänitetty ja muutamia eri keikoilta. Niitä vertailemalla selviää helposti mikä alkuperäisessä on kirjoitettua ja mikä improvisoitua. Poikkeuksetta eri otoissa on myös eri balanssit, eli jostakin kuulee paremmin pasuunat, toisesta taas ehkä tenorifonit. Taajuuskorjaimesta on paljon apua, sillä kun pystyy vaimetamaan peittäviä taajuuksia tai nostamaan huonommin kuuluvia.

Huonosti ne toisaalta kuuluvat aina. Vanhat levytykset ovat niin hyvin soitettuja, että koko orkesterin soittaessa on yksittäisiä soittajia usein mahdoton kuulla. Näissä tilanteissa pitää turvautua melodian ja harmonian kuunteluun, kirjoituskäytännön faktoihin sekä Sherlock Holmesin vaistoihin. Myös laulun alla tapahtuvat säestykset ovat miltei arvailujen varassa.

Arvailtavaksi jää myös kenelle milloinkin kirjoittaa usein niin selkeästi kuultavan lead-stemman. Sovittajat (tai ainakin varmuudella Jerry Gray, jonka alkuperäisiä partituureja olemme suureksi onneksemme sittemmin käsiimme saaneet) ymmärsivät millaista on soittaa pitkiä keikkoja ja ripottelivat äänenjohtamista milloin kellekin.

Jos kerran trumpettirivissä on kolme samanlaista soitinta, niin eihän ykköstä pidä tappaa jatkuvalla korkeimmalla stemmalla kun on pari muutakin sopivaa uhria tyrkyllä. Pannaan lead kierrätykseen. Tosin käytännössä ykkönen soittaa leadia eniten, mutta esimerkiksi ennen viimeistä rankkaa riffi-chorusta saattavat kakkonen ja kolmonen tuutata ylempiä stemmoja ykkösen rentoutuessa matalimmassa äänessä. Samat asiat esiintyvät myös pasuunasektiossa, jossa kaikki instrumentit olivat muinoin keskenään samanlaisia, venttilittömiä ja pienikelloisia.

Jostakin ihmeellisestä syystä myös tenorifonien stemmat saattoivat mennä ristikkäin, tai klarinettisektiossa saattoi jokunen matalamman pillin ääni käväistä joskus leadin yläpuolella. Eli lead oli kuitenkin melkein aina ykkösaltistilla. Ota näistä nyt sitten selvää levyltä. Tai ylipäätänsä mitä soittimia puusektiossa leadin alla soitellaan.

Samaan sarjaan lukeutuu ongelma soolon soittajasta. Kuka trumpetisti tai pasunisti? Tai kumpi tenoristi? Suurissa valkoihiosten swing orkestereissahan ei juurikaan kuultu alttosooloja. Yksi iloinen poikkeus on Millerin (oikeasti Jerry Grayn sävellys & sovitus) hitti A String Of Pearls, jossa altto ja tenori soittelevat iloisesti vuorotelleen. Tosin alttoa soittaa tenoristi Tex Beneke. Sektio kun oli kolme alttoa, tenori ja baritoni. Tosi asiassa Goodmanin ohjelmistosta löytyy jokunen alttosoolo, mutta harvassa ne ovat.

Kolmen minutin iskelmän kopiointiin voi saada tosi helposti kulumaan aikaa kymmeniä tunteja. Toisaalta tuleepa piisi tutuksi, jos sen kirjoitellessaan sattuu kuulemaan esim. 600 kertaa. Toisaalta, jos versioita on ollut useita, on kuultavissa piisin evoluutio. Mikä oli esimmäisen tempo ja mikä kolme vuotta sen jälkeen? Onko mikään muuttunut? Yleensä on.

Top fifty-listaa laatiessa joutuu naamatusten ohjelmiston suunnittelun kanssa. Eli minkälaisia kappaleita pitäisi olla, hitaita vai nopeita, kuinka paljon ja missä suhteessa? Hmmmm.... instrumentaali-iskelmiä ja laulettuja juttuja.... Eihän meillä ole edes swingiin sopivaa iskelmälaulajaa!!!

Laulua peliin

Todellakin ... iskelmälaulaja. Kun kuuntelee kuinka Ray Eberle Millerin orkesterissa tulkitsee, tai Frank Sinatra Dorseylla, on selvää ettei rock/soul/pop/jazz-laulajia kannata vaivata uteluilla. Toisaalta tämä yhtälö selvitti (ja rajoitti) asiaa niin pitkälle, että tuli kysyttyä mahdollista kiinnostusta Antti Muukkoselta, joka jo kymmenisen vuotta aiemmin oli hurmannut puoli valtakuntaa Pallosalama-Orkesterin Klaus van der Kampfina. Tuolloin Antti oli laulanut niinikään Amerikan iskelmiä aikakaudelta kymmenisen vuotta ennen swingiä. Eli pohjaa oli.

Antti kiinnostui asiasta ja suostui. Helpotus oli valtava, sillä tämä aukoi ovia taas uusiin ohjelmistoihin. Mutta voi, niin Goodmanilla, Shawlla kuin Millerilläkin oli orkestereissaan naissolistit. Kun ohjelmistoa ehdottomasti piti lainata myös näiltä, piti tietysti löytää soveltuva lady. Samoilla kriteereillä kun tuo Muukkonenkin. Lisäksi ladylä vaadittiin voimakasta luonnetta ja psyykkistä kestävyyttä treenata ja kiertää moisen ukkolauman kanssa. Vaatimukset olivat niin rankat, että mahdollisia kokelaita löytyi Suur-Hollolan talousalueelta vain yksi: neiti Elina Kivirinne.

Elina oli jo tuolloin niittänyt rankkaa meriittiä kevyen musiikin monipuolisena laulajana ja "hyvänä jätkänä". Niinpä tuli laitettua puheviestintä lyyriseksi malliin "Runeberg" ja puhuttua valtavasti ihania sulosanoja swingin autuudesta. Muutamaa päivää myöhemmin Ellu oli jo kanssamme keikalla huimalla kolmen piisin ohjelmistolla, eikä ollut pienintäkään epäselvyyttä hänen soveltumisestaan ryhmään. Sittemmin on Ellun ääniala osoittatunut jokseenkin tarkasti samaksi kuin Helen Forrestilla, Shawn solistilla. Oli fantastista huomata, että alkuperäiset sävellajit voitiin säilyttää.

Kaksikymmenluvulla ja kolmekymmenluvun alussa laulajat olivat orkesterin soittajia. Jopa siinä määrin, että hyvä laulaja Bing Crosby joutui soittotaidottomana soittelemaan sektiossa viulua. Orkesterin soinnin turvaamiseksi kyseisen viulun kielet olivat kuminauhoja.

Kolmekymmenluvulla laulajilta poistui soittopakko. Tosin nämä olivat edelleenkin osa orkesteria niin musiikillisesti kuin markkinoinnillisestikin. Kaksikymmenluvun tapaan solisti kävi laulamassa johonkin kohtaan iskelmää yhden säkeistön ja palasi sitten paikalleen odottamaan seuraavaa kappaletta.

Nykyisenkaltainen tähtienpalvonta alkoi neljäkymmenluvulla, kun laulaja Frank Sinatrasta alettiin maksaa huimia summia. Samoihin aikoihin myös laulettavat säkeistöt lisääntyivät ja orkesterista tuli siis ehkä enemmän säestävä kuin solistinen. Tosin ennen näitä tapahtui vielä hieman muutakin uutta.

Neljäkymmenluvun alussa ilmestyivät sekä Dorseyn että Millerin orkestereihin lauluryhmät. Dorseyn "The Pied Pipers" koostui yhdestä naisesta ja kolmesta miehestä, Millerin "The Modernaires" oli puolestaan ukkokvartetti. Muiden sektioiden tapaan oli lauluryhmäkin nyt neliääninen. Tanssiorkesteriin tuli näin uusi sektio. Miller yritti ensin kasata lauluryhmää orkesterin soittajista: huonolla menestyksellä. Näin teki sittemmin tietysti myös Lahti Big Band: huonolla menestyksellä.

Tiukan analyysin jälkeen ilmeni, että jos rakentaisimme Pied Pipers-mallisen ryhmän voisi Elina laulaa korkeinta ääntä, kapellimestari joutilaana äijänä jotain stemmaa ja enää puuttuu vain pari miestä. Täten Antti jäisi vielä hoitamaan Frank Sinatran hommia (paitsi rahallisesti) ja orkesterista ei tarvitsisi lainata ketään soittajaa hoilaamaan. Etsintäkuulutettiin siis pari laulavaa miekkosta, joista toisella saisi olla verrattain korkea ääni.

Suhteellisen pikaisesti löysimme lähipiiristä kanttori Martti Kuittisen laulamaan tenoria ja tuubataiteilija Mikko Ikosen bassoa. Ryhmä julistettiin täytetyksi ja etsintäkuulutukset revittiin pois pylväistä ja postitoimistoista.

Säkää

Sitten kuului huhua että klarinetisti Walt Lewinsky oli käynyt UMO:n solistina soittamassa Goodman-materiaalia ja jättänyt nuotistosta kopiot Suomeen. Soitin UMO:n toimistoon ja yritin tehdä vaikka minkälaista yhteistyötarjousta. Toimistosta kerrottiin että konserttimestari Esko Heikkinen vastaa tämmöisistä nuotistokuvioista. Soitin Eskolle.

Esko sanoi ymmärtävänsä LBB:n tilanteen, mutta totesi myös luvanneensa Lewinskylle, ettei harvinainen materiaali lähde leviämään. Koitin uskotella, ettei nyt yhdet pikku kopiot ole mitään levittelyä. Esko oli ihailtavan lojaali ja sanoi ettei voinut antaa kopioita ilman Waltin lupaa. Soitin taas UMO:n toimistoon ja kysyin Lewinskyn puhelinnumeron.

Kuunneltuani pari kuukautta Waltin puhelinvastaajaa kävi säkä. Ukko itse vastasi elävänä puhelimeensa New Jerseyssä. Gulp! Esittäydyin orkesterinjohtaja-klarinetistiksi Suomesta ja kerroin kaiken orkesterimme nuotisto-ongelmasta ja siitä että Esko on luotettava mies. Walt oli ystävällinen ja ymmärsi tilanteen. Hän totesi alkuperäismateriaalin olevan vaikeasti saatavilla. Eipä yllättänyt. Yritin siinä vihjailla, että onhan sitä nyt jossakin olemassa. Muutenhan sitä tulee vaan kopioitua levyiltä lisää Artie Shawn sovituksia ja sooloja.

Tämä oli tietämättäni hyvä veto. Walt innostui kertomaan, että kymmenisen vuotta aiemmin oli Shawn orkesterista tehty replika, eli oli kasattu kokoonpano tasan vanhalla reseptillä ja Walt oli siinä ollut soittamassa soolot Artien puolesta. Shaw kun ei ole itse soitellut viisikymmenluvun jälkeen. Artie tosin itse oli paikalla assistenttina muistelemassa kuinka kaikki oikein oli ollut.

Hienoa! Suuren veljeyden vallitessa puhelimitse kysäisin uudestaan Goodman-materiaalista. Walt kysäisi että mistä minä taas soitinkaan. "Suomesta", totesin. Walt innostui valtavasti ja kertoi olleensa Suomessa keikalla! UMO:n kanssa! Hieman ujosti myönsin olleeni tietoinen tapahtuneesta ja kysyin taas niistä nuoteista." Mitä?????", karjaisi Walt kevyesti, "onko niistä kopiot Suomessa?" Kerroin taas että onhan niitä täällä varmassa tallessa., herra Lewinskyn luvan takana koko pino, että voisikohan mahdollisesti mitenkään saada ottaa niistä kopiot? "Siitä vaan", totesi Walt positiivisen sävyisesti, ja lähetti Eskolle terveisiä. Perille meni ja nuotit tuli.

Sittemmin selvisi, etteivät nekään olleet alkuperäisiä. Joku muukin oli kokenut tarpeeliseksi kopioida materiaalia Goodmanin levyiltä. Toisaalta; eipä tarvinnut itse tällä kertaa ryhtyä moiseen operaatioon. Osa tästä nuotistosta oli kolmekymmenluvun jälkeen sovitettua nykymusiikkia (esim. Flying home), joka ei tietenkään LBB:n ronkeliin mappiin kelvannut, mutta tulipahan viisi piisiä.

Instrumentarium

Swingiä soitettiin pääpiirteissään nykyisenkaltaisilla soittimilla, joskin evoluutiota on tapahtunut myös näissä.

Puhallinpuolella ovat nykyiset soittimet ehkä hieman ohuempaa peltiä ja kaikenlaisia pikku hienouksia (kuten esim. pasuunan kvarttiventtiili ja isompi kello) on tullut mukaan ja uusia vekkuleita suukappaleita tulee viikottain. Muuten kai muutokset ovat melko kosmeettisia.

Komppipuolella sen sijaan - ehkä pianoa (eli flyygeliä) lukuunottamatta - on ollut isompaa myllerrystä. Orkesterissa käytettävät kitarat ovat julmasti pienempiä kuin ennen. Kolmekymmenluvulla Charlie Christian keksi vahvistaa soitintaan sähköisesti ja saada siitä näin soolosoittimen hyvällä menestyksellä, mutta swingorkestereiden rytmiryhmiin ei elektroniikka yltänyt.

Lähimmäksi sähkön käyttöä pääsi Millerin kitaristi Bobby Hackett (sama mies, joka soitti kornettia), joka kantoi keikoilla mukanaan 30 kiloista vahvistinta, muttei saanut koskaan sen töpseliä seinään. Komppia soitettiin suurilla f-aukkosilla orkesterikitaroilla, joista lähti ääntä juuri sopivasti.

Nykyisin kitarat ovat yleisesti sähköllä vahvistettuja ja niiden fyysinen koko on sivuseikka. Pientä on helpompi kuljetella ja pidellä sylissä.

Bassona käytettiin kontrabassoa. Kuten arvata saattaa, ei tässäkään ollut mitään sähköistä vahvistusta. Vahvistimena toimi kaikupohjan jatkeena näppärästi tanssipaikan ontto esiintymislava. Kielet olivat jonkun elikon suolesta punotut ja niistä tömähti huomattavasti napakampi atakki kun nykyään käytettävistä metallikielistä. Suolikieli on pehmeämpi ja venyvämpi, joten talla oli korkeampi ja oikealla kädellään basistit tekivät nykyisen näpistelyn sijasta reilusti kyynärpäätä myöten käsitöitä. Rockabilly basistien slap-tekniikka on varmaankin kehittynyt tästä.

Rummusto on myöskin muuttunut niistä ajoista paljon. Itse rummun reuna (siis kalvoon koskettava pinta) on nykyisissä kannuissa suhteellisen terävä mahdollistaen täten suuremman värähtelyn. Vanhassa rummussa reuna oli pyöreämpi ja vaimensi kalvon soinnin nopeammin. Muutenkin rumpujen runkoja on trimmattu niin että nykypeleistä saa paukuttamalla tavattoman mekkalan, jolla pitäisi pärjätä heavy-olosuhteissa sähköisesti vahvistetun kitara- & syntetisaattoripartion parissa. Symbaalien ja muiden vermeiden telineet ovat tänä päivänä tuhtia tekoa ja kestävät kovankin mättämisen.

Kolmekymmenluvulla rumpujen soitto oli aristokraattisempaa. Joskin näilläkin gentlemanneilla oli oikeus innostua. Soitto-ote oli vain kevyempi ja täten telinekassikin painoi vain murto-osan nykyrumpalin työkalupakin massasta.

Kalvot olivat nahkaa. Sointiominaisuudet ovat nahkakalvoissa samansukuiset kun basson suolikielissä; tiukempi atakki ja lyhyempi sointi. Huonona puolena rehellisyyden nimissä mainittakoon, että nahkakalvo - ja varmaan myös suolikieli - on erittäin hyvä kosteusmittari; märissä olosuhteissa tosi löysä ja kotimaan kuivilla pakkasilmoilla ei ole pinkeydellä rajaa.

Symbaaleista on vaikeampi sanoa mitään , koska entisaikojen äänitteistä teknisistä syistä puuttuvat korkeammat taajuudet eli ne joilla symbaalien kirkkaus ja heleys olisi kuultavissa. Tämäkin jää siis arvailun ja päättelyn varaan.

Lahti Big Band soveltaa ja seikkailee

No pitihän meidänkin löytää sopivia soittimia päästäksemme lähemmäs oikeaa sointia ja balanssia. Lähtökohdat olivat jo melko lähellä tavoitetta, koska olimme Basie-tyylissämme jo käyttäneet orkesterikitaraa ja (3/4-)kontrabassoa. Nämä vanhat soittimemme olivat tosin verrattain pienet ja olimme vahvistaneet niitä nykyaikaisesti. Nyt nämä soittimet alkoivat osoittautua vahvistamattomina liian hiljaisiksi. Vastaavasti taas rummustomme oli uusi ja äänekäs. Kalustohankinnat alkoivat vaikuttaa välttämättömillä.

Tahtoo kitaran...

Käydessämme joskus LBB:n kanssa Lontoossa olimme nähneet siellä monta kitaraa. Nyt muistimme, että siellähän niitä oli kaikenlaisia. Ehkäpä sieltä löytyisi Denmark Streetin kitarapuljuista sopiva meillekin.

Tuli mieleen, että Dixie Fried-kitaristi Tommi Lievemaa oli Lontoossa opiskelemassa kitarointia ja työnsä & harrastuksensa tähden varmaan kävi joka päivä monta kertaa jokaisessa kitarakaupassa. Tuli sitten käännyttyä tämän ammattilaisen puoleen ja selostettua tilanne Tommille puhelimitse.

Jonkin ajan kuluttua Tommi ilmoitti löytäneensä ison ja hienon soittimen. Se ei ollut vanha, itse asiassa kahdeksankymmenluvulla käsintehty Manson, mutta hyvä instrumentti. Muutama päivä mietittiin, mittailtiin, faksailtiin ja soiteltiin. Löytynyt kitara alkoi vaikuttaa juuri siltä mitä kaivattiin ja alettiin pähkäillä maksujärjestelyjä. Lahti Big Band ry perinteisen byrokratian tapaan ei ollut vielä täysin vakuuttunut uuden kitaran tarpeellisuudesta, joten kapellimestari osti löytyneen kitaran omalla VISA-kortillaan "itselleen", jottei löytynyt soittopeli olisi päässyt karkaamaan.

Kitaran kotelokin ansaitsee maininnan: vankkaa britannialaista tekoa, joka suojaa kitaran isommaltakin IRA:n pommiattentaatilta. Koska kitara on iso, on kotelo vielä isompi. Se muistuttaakin enemmän sellokoteloa. Sittemmin LBB ry lunasti ko soittopelin kapellimestarilta. Sittenpä päästiinkin basson hankintaan.

Basson hakua Suomen Turusta

Basson hankinta vaikutti aluksi kovin arkiselta. Turkulainen Soitin-Laine ilmoitti sopivasti Muusikko-lehdessä jotenkin näin: "Meillä halutaan nyt heti tyhjentää koko bassovarasto. Hakekaa nyt täältä näitä. Voi voi. Halvalla lähtee. Voi kun joku vaan tulisi kantamaan näitä täältä pois."

Kauppiaan ahdinko on helppo ymmärtää kun ajattelee, että yhdenkin kontrabasson vaatimaan varastotilaan mahtuu 5 500 muovista saksalaisotteista sopraanonokkahuilua tai 3.4 miljoonaa mediumpaksuista plektraa.

Ymmärsimme välittömästi tilanteen vakavuuden ja ajattelimme kenties uhrautuvamme ja auttavamme rannikon poikaa hädän hetkellä. Soitimme Turkuun ja selitimme tarpeemme. Varastosta löytyi kolme kriteerimme täyttävää nelikielistä kokobassoa, että siitä vaan koesoittamaan. Varoitimme asiallisesti turkulaisia saapuvasta osastosta ja nämä trimmasivat soittimensa paraatikuntoon.

Jottei homma pääsisi lipsahtamaan täysin arkiseksi, ja jotta suoriutuisimme hankintaoperaatiosta yhdessä päivässä, päätimme hoitaa homman arvokkaasti ja matkustaa 220:n kilometrin matkan ylväästi. Lentämällä.

Vuokrattuamme pienen nelipaikkaisen Piper Cherokee-lennokin rumpalista, kapellimestarista ja tietysti basistista koottu delegaatio lennähti entiseen pääkaupunkiimme. Turun lentoasemalla rullaillessamme lennonjohto tervehti meitä hilpeästi ilmoittaen koneemme olevan lentokiellossa maksamattomisen laskeutumismaksujen vuoksi. Hieno juttu. Oikeasti syy ei ollut tietenkään meissä vuokraajissa, joten pyysimme lennonjohtoa tutkimaan juttua tarkemmin sillä aikaa kun käväisemme paikallisen instrumenttimyymälän kontrabasso-osastolla. Olisihan se kiva jos saisi palauttaa lenskarin illaksi takaisin Lahteen (ja ehkä siinä sivuvussa päästä sinne itsekin).

Koesoitto myymälässä oli arvokkaan oloista puuhaa. Jokainen kolmesta herrasta kävi jumputtamassa vuorotellen kolmea bassoa, kahden kuunnellessa pitkän matkan päässä tärkeän ja - ennen kaikkea - asiantuntevan näköisinä päät kallellaan ja nyökytellen. Tosiasiassa basistimme Kalle Valojää osasi soittaa ja ymmärsikin jotakin. Rumpali ja kapellimestari sovelsivat vanhaa metodia: tiukka ilme vastaa kahdeksan vuoden kokemusta. Salaa hämmästelimme toistemme asiantuntemusta.

Yksi kolmesta bassosta oli aivan ehdottomasti paras ja teimme kaupat. Bassostaan eroon päässyt huojentunut kauppias lähetti meidät ystävällisesti ravinteliin syömään piffiä.

Aerodynaamisista syistä jätimme uuden Rubner-merkkisen soittimemme kuitenkin vielä Turkuun ja palasimme lentokentälle kyselemään lentopelimme kohtaloa. Laskeutumismaksuhässäkät olivat jotenkin selvinneet ja saimme lentää takisin Päijät-Hämeeseen. Itse basso muilutettiin LBB:lle myöhemmin rahvaanomaisesti autolla.

Rummusto etsintäkuulutettuna

Orkesterin balanssi alkoi vähitellen osoittautua oikean suuntaiseksi, mutta moderni rummustomme oli kovin äänekäs. Voihan toki rumpujakin soittaa hiljaa, vaan eipä ole rumpalilla kivaa, jos pitää koko ajan varoa ja jarrutella.

Kyselimme taas sieltä sun täältä, mutta ilman tulosta. Kävimme Alangon Jussin autotallissa pöyhimässä hyllyjä ja löysimme kaikkea kivaa ja hyödyllistä tilpehööriä, mutta itse setti vaan antoi odotuttaa itseään. Tilapäisratkaisuna hädissämme ostimme kuitenkin halvalla 26-tuumaisen nykybassorummun demonstroimaan ehtaa peliä.

Saimme jotenkin värvättyä agentikssemme Alpo - Reine Rimonin Hot Papa - Collanuksen, joka koko ajan sahaa vanhan ja uuden mantereen väliä busineksiensä parissa. Alpo tuntee vanhat rummut ja tiesi kertoa, että jenkkilässä niitä silloin tällöin kaupataan.

Pari vuotta odoteltuamme Alpo ilmoitti löytäneensä Los Angelesista sen mitä etsimme: Slingerlandin "Radio King"-setin kolmekymmenluvun lopulta. Yes! Kaikkien esikuvaorkestereiden rumpalit olivat soitelleet juuri sellaisilla rummustoilla, joten parempaa ei olisi voinut löytyä. Pöntöille teetätettiin Losissa asialliset kotelot ja kannusto lennätettiin perille uuteen kotiinsa Fenno-Skandiaan.

Asensimme 13"- ja 16"-tuumaisiin tomeihin nahkakalvot (pari alkuperäistä kalvoa oli jopa säilynyt). Bassorumpu oli onneksemme taas juhlallinen 26-tuumainen, ja siihen viritimme lyöntikalvoksi Koskialan Matilta hankkimamme brasilialaisen GOPE-merkkisen nahan. Sittemmin New Yorkin keikalla selvisi, että setti on tehty sodan aikana (1941 - 1945) ja löydettiin settiin alkuperäinen ennen sotaa tehty virveli. Symbaalitelineden metsästys on tätä kirjoiteltaessa vielä käynnissä.

Nyt kun orkesterilla alkaa olla tarvikkeet hankittuna tarvitsee enää vaan opetella soittamaan. Yksi suurimmista hankaluuksista tuntuu olevan puhallinpuolella äänen voimakkuus. Sitä kun on totuttu soittamaan tarpeettoman kovaa, niin ei siitä meinaa päästä eroon. Toisaalta kolmekymmenluvun fraseeraus on oma lukunsa, josta voisi kirjoittaa ihan oman kirjansa. Kolmas iljettävyys on soolon soitto niin, ettei improvisaatioon lipsahtaisi pienintäkään hajua be bopista tai muista nykyajan hapatuksista. Ei ole helppoa sekään.

Esiintyminen

Esiintymisessä on aina kyse kokonaisuudesta. Vaikka musiikki olisikin pääasia, on kaikki visuaalisuus ja yleisön kanssa kommunikointi erottamaton osa performanssia. Täten kysymyksemme kuuluukin: kuinka tulisi esiintyä?

Mallia voi taas hakea esikuvilta. Aikakautensa suosituimmat orkesterit esiintyivät viikottain suorissa radiolähetyksissä. Nämä olivat tapahtumia, jotka käsikirjoitettiin ja joita harjoiteltiin vaikka ohjelmisto olikin orkestereille erittäin tuttua. Ainakin useimmiten.

Näitä radiointeja on säilynyt melko runsaasti ja muutamat pienet levymerkit ovat alkaneet julkaista niitä CD:inä. LBB:ltäkin löytyy arkistoa jo useita kymmeniä tunteja. Toisaalta kaikki elävän tilanteen taltioinnit ovat näitä lähetyksiä, emmekä tiedä olivatko kaikki soittotilanteet samanlaisia. Ehkä ei, mutta tavallisista keikoista ei siis ole dokumentteja.

Kuten sujuvaan radiolähetykseen kuuluu, ei äänessä saa olla juurikaan taukoja. Kun kappale on soitettu, alkaa juontaja puhua mitä milloinkin ja esittelee seuraavat solistit ja kappaleen, joka alkaa välittömästi. Yleisön mielenkiintoa ei pidä päästää herpaantumaan.

Vanhoissa radioinneissa oli voimakkaasti mukana myös sponsorit, joita ilman ei tietenkään mitään olisi tapahtunut. Myöskin koomikot vierailivat lähetyksissä esittäen lyhyitä sketsejä ym. hupia. Ja taas soitettiin.

Yritämme LBB:ssä soveltaa taas vanhoja kuvioita mahdollisimman hienosti, mutta päätoimista pelleä emme ole uskaltaneet ryhmäämme hankkia. Juontoja ovat meillä vuorotellen höpötelleet laulavat tähtemme, joiden verbaalisesta lahjakkuudesta olemme olleet hämmästyneitä.

Esikuvaorkesterit näyttäytyivät tietysti myös aikansa elokuvissa. Tosin tätä elävää kuvaa on olemaassa yllättävän vähän. Elokuvat ovat tehdyt Hollywoodissa (ja soitot playbackinä), eivätkä täten anna oikein luotettavaa kuvaa oikeista soittotilanteista. Toisaalta nykyisiin musiikkivideoihin rinnastettuna ovat vanhat pätkät raakaa realismia.

Kun muistelee kolmekymmenluvun elokuvien romantiikkaa ja glamouria saa todella pinnistää mielikuvitusta ylimaallisesti keksiäkseen yhteyden näiden ja LBB:n treeneissä ramppaavan porukan välille.

Arvokkaimmat filmipätkät olemme saaneet ystävällisenä lahjoituksena International Glenn Miller Society:lta. Vajaan tunnin mittaiselle videolle on koottu kaitafilmit, jotka ovat orkesterin soittajien omilla kameroillaan kuvaamia. Näissä mykkäkuvissa on nähtävillä matkustelua, treenausta, elokuvan tekoa ja orkesterin showta. Steppiesityksiä ja solistien sekä lauluryhmän liikkumista. Millerin pasunisti Paul Tanner selostaa koko videon kertoen kuka kuvassa on kuka ja tekee missä ja mitä. Esim. orkesteri istuu kamoineen asemalaiturilla ja junan lähestyessä. Tanner selvittää tyhjentävästi:" Ollaan jollakin rautatieasemalla..."

Hämmästyttävää on huomata että esimerkiksi Millerin orkesterilla ei tainnut olla istumajärjestyksillä mitään väliä. Tosin sektiot olivat aina nipussa, mutta kaikki muu oli miten milloikin. Saksofonit olivat usein kahdessa rivissä: kolme alttoa edessä ja tenorit takarivissä. Rumpali oli yleensä keskellä orkesteria ja vasket vastakkain laidoissa.

Valokuvia on sitävastoin enemmän ja niistä löytää paljon ratkaisuja pikku kysymyksiin. Myös historiaa, faktaa ja hauskoja juttuja sisältävää kirjallisuutta on saatavilla tyydyttävästi, jos jaksaa vähän maailmalla rampata ja tonkia.

Kuten on jo muutamaan kertaan tullut leuhkittua on juhlallinen frakkimme kopioitu Benny Goodmanilta. Arkisempi keikka-asumme on taas soveltaen plagioitu Harry Jamesin syksyn 1939 fotosta. Nuottitelineet ja bassorummun etukalvo ovat niinikään vahvasti kiinni ajan perinteessä.

Elo- ja valokuvista voidaan havaita myös toinen pääsääntöinen asia; orkesterit ovat useimmiten, ilmeisestikin radiointeja lukuunottamatta, käyttäneet keikoilla vain yhtä mikrofonia.

Äänentoistoa

Toden totta: yksi mikrofoni on ollut käytössä. Sen sijaan kaiuttimia ei näy koskaan missään, vahvistimista puhumattakaan, mutta varmasti nämä ovat jossakin olleet, sillä pelkällä mikillä ei paljon meluta.

Orkesterithan olivat periaatteessa akustisia. Pääasiassa laulua varten olevasta mikrofonista vuoti luonnollisesti myös soittopelien äänet. Hiljaisempia asioita, kuten sordinoituja vaskisooloja, käytiin soittamassa lähempänä mikkiä.

Näinpä Lahden suuryhtye syöksyy taas kohti muinaisuuden syöveritä ja vaihtaa 12-kanavaisen mikserinsä yksikanavaiseen. Kun kaikuja ei ennen käytetty, niin eipä käytetä nytkään. Ainoastaan tarvitaan hyvä mikrofoni ja sen perään vahvistin ja kaiutinpari, vaikka toistettava musiikki on ehdottomasti monofonista. Ja taas kauppaan hymyilyttämään kauppiasta.

Mikrofoniksi valitsimme Neumannin TLS 193:n, karvalakkimallin , jossa suuntakuviona on kiinteä hertta. Tälle hankimme sävynlämmittimeksi putkietuasteen ja nykyistä teknologiaa härskisti hyödyntäen tämän perään Sabinen kierronhaistaja/tappajan. Sitten vaan graafinen ekvalisaattori sekä vahvistin letkunjatkeeksi ja kaiuttimet raikumaan.

Miksaaminen hoidetaan akustisella balanssoinnilla ja etäisyyksillä. Tämä on täysin mahdollista, joskin se vaatii totuttelua (vielä pitkään). Koko orkesterimme istuu v-kulmassa, rumpali on kulmapaikassa keskellä takana. Kitaristi on sijoitettu eturiviin keskelle ja on täten soittajista lähimpänä mikrofonia. V:n toisen sakaran muodostavat eturivin fonit, joiden takana pimputtaa piano ja jumpsuttaa basso. Toisessa sakarassa ovat sitten vasket, pasuunat edessä ja trumpetit takana. Asetelma on sovellettu peilikuva Millerin "Sun Valley Serenade"-elokuvan ravintolakohtauksen istumajärjestyksestä.

Pianistien tyyliin kuuluu tärkeimpien melodioden soitto oktaaveissa, tanakasti murjoen nivelet turvoksissa. Tämä ei johtune soittajan agressiivisuudesta, vaan vilpittömästä halusta saada edes jotain soitostaan kuuluviin (vrt. afro-kuubalaiset guajeo-kompit). Näin äänentoisto tai sen puute saattaa vaikuttaa musiikin esitystapaan ja tyylin kehittymiseen.

Minkäänlaista monitorointia emme käytä, joten siitä ei myöskään tule ongelmaa. Lavabalanssit kun ovat periaatteessa aina samat. Tosin akustiikat saattavat joskus hieman sotkea kuulokuvaa.

Soittopaikan akustiikka on ollut ennen tärkeä vahvistin. Samaten myös esiintymislava on toiminut bassovahvistimena. Meidän aikanamme on vaan hieman hankala löytää esiintymispaikkaa, joka kaikuisi alkuperäisten ballroomien tapaan. Nykyravintolan orkesterikorokekin on yleisesti niin laaja, että sille voi mitenkään ahtamatta huoletta pystyttää osan rytmiryhmästä.

Äänittelyä

Kun kaikki maailman kokoonpanot ovat tehneet äänitteitä niin pitihän meidänkin, vaikka ihan huvin vuoksi. Hyvien pohjustusneuvonpitojen jälkeen marssimme paikallisen YLE:n musiikkistudioon ja kasasimme kamamme.

Kuvista olimme nähneet studioissa käytetyn useampia mikrofoneja. Ja taas me perässä - käytimme peräti viittä: saksofoneille yksi, vaskille toinen, laulu- & soolotarkoituksiin omansa ja pianolle yksi. Viimeisellä taltioimme basson, kitaran ja rummut.

Sitten soiteltiin muutamat kappaleet muutamaan kertaan ja valittiin parhaat otot miksattaviksi. Kaikki taajuudet otettiin talteen niin hyvin kun vaan nykytekniikalla on mahdollista.

Myöhemmin käytiin miksaamassa. Kuunneltiin vanhoilta levyiltä balansseja ja malleja nippeleitä käännellen ja väännellen. Kun masternauha oli valmis alkoi mielenkiintoisempi osuus. Ajettiin Glenn Millerin ja Artie Shawn levytyksiä terssikaistaiseen spektrianalysaattoriin ja katseltiin mitä taajuuksia ei ennen oltu saatu talteen. Kuten jo tiesimme yläpää symbaaleineen jäi puuttumaan. Analysaattori kertoi meille saman ja vähän muutakin. Sovelsimme saamaamme taajuuskaistatietoa ja ekvalisoimme masterimme vanhan kaltaiseksi.

Huippuäänittäjä Hannu Harhama äkkäsi vanhana kultakorvana originaalilevyltä särön. No pitihän meillekin tietysti saada säröä. Nokkelana poikana Hannu keksi ajaa valmista monomasteriamme mikseristä YLE:n sisäiseen puhelinlinjaan ja ottaa se toisesta puhelimesta takaisin pöytään sopivasti yliohjaten. Tästä murokanavasta ripautettiin lopulliseen masteriin hienoinen hyppysellinen ja lopputulos onkin olosuhteet huomioon ottaen (kun soittaja on kuitenkin Lahti Big Band) yllättävän aito.

Aikakaudet kohtaavat - kuuluuko kolinaa?

Vanhan asian toteuttamisessa törmää alituisesti eettisiin kysymyksiin. Useimmiten näissä kysymyksissä on kuitenkin sama perusta. Pitäisikö vanhaa toteuttaa niin kuin se on ennen ollut vai niinkun se oilisi ollut, jos nykyteknologia olisi silloin ollut käytössä? Eli pitäisikö äänittää stereona ja mahdollisimman luonnollisilla soundeilla? Tai pitäisikö orkesterin valokuvan olla nyt värillinen?

Olemme päättäneet tarjota nostalgiaa. Toteutamme sitä mielikuvaa, joka tämän päivän ihmisillä on swingin kultakaudesta. Kuvamme on mustavalkoinen ja äänitteemme mono.

Toinen ongelma on itse äänite. Yleisön taholta paine levyn tekoon kasvaa koko ajan. Mutta ei ole oikein ideaa on mennä levyttämään Moonlight Serenadea, kun Miller on sen jo levyttänyt ja hyvin.

Swing-kauden orkesterit saattovat soitella iskelmää puolikin vuotta säännöllisesti keikoilla ennenkuin levyttivät sen. Moisessa ajassa fraasit hioutuvat aika hienosti ja yhteissoittorutiinia on muutenkin ollut jo roimasti. Sitten nykyään levyä kuunnellessa sanotaan: "Kylläpä soittavat hyvin yhteen." Eipä ihme. Orkesterit olivat muutenkin kootut valtakunnan parhaista soittajista ja kiivaampina aikoina esimerkiksi Goodmanin orkesteri soitti päivässä saman verran kun LBB kuukaudessa.

Menepä sitten levyttämään noita uudestaan. Me pyrimme soittamaan swingiä juuri niin kuin sitä on alunperin soitettu, eikä meillä ole tietenkään mitään lisättävää legendaariseen suoriukseen. Emme yllä lähellekään sitä henkeä joka alkuperäisessä on. Kun koko ohjemistomme yrittää pohjautua alkuperäissovituksiin, mitä me levyttäisimme?

Näppeihimme on tosin ajautunut pari Jerry Grayn sovitusta, joista emme ole onnistuneet löytämään äänitteitä. Toisaalta emme teidä onko niitä ennen edes äänitetty. Nyt ainakin me olemme tehneet sen. Tässä ehkä olisi potentiaalinen ohjelmisto vanhojen vertailukohtien puuttuessa. Materiaaliakin olisi jo yhteen savikiekkoon...

Tärkeintä on kuitenkin esittää swing-traditiota elävänä. Oikeasti swing on elävää tanssimusiikia ja juuri tätä hulvatonta menoa ja melskettä haluamme tehdä ja levittää.

Tekstin on laati "konduktööri" Martti Peippo